Olimme saapuneet Lontooseen hirvittävän hernerokkasumun vallitessa. Ellei olisi ollut minkäänlaista kelloa, emme olisi tienneet oliko aamu, päivä vai ilta. (Oli aamu, tarkistin kellosta.) Meidät opasti satamalaituriin Nurkkajäniksen erehtymätön nenä, joka toimi tarkemmin kuin mikään tutka. Lontoon satamakuppiloista pöllähtävät lemut kertoivat jänikselle kaiken tarvittavan.

" Kokka paapuuriin, haistan Hirnuvan Hevosen eltaantuneen oluen sielläpäin, sen edessä olevaan laituriin on korkeintaan sata jalkaa." "..top top, enää viisitoista jalkaa, perä liiraa liikaa edelle, takanamme on sillipursi. Tuoretta silliä."

"Seis, heitän touvin, meidät ollaan ottamassa vastaan."

Seurasi pienimuotoista huutelua ja laskusillan kolinoita, mutta kiinnitettyämme köydet ja astuttuamme satamalaiturille, totesimme sen melkein autioksi. Vain meidät vastaanottaneet pari satamatyöntekijää oli sillipurren luona meidän lisäksemme.

 

"Nyt meidän pitäisi löytää Hotelli Ravunkuori..." mutisin ja vilkaisin alukseemme itsepäisesti jäänyttä Peggyä. Kokkimme oli keksinyt alkaa tekemään pullataikinaa, eikä muka voinut lähteä noutamaan isoäitiään ja tämän seuruetta. Aavistin leipomisvimman tekosyyksi. Toisaalta, ei kai mikään ollut niin hyvää kuin vastaleivottu pulla, joten ehkä Peggy halusi ilahduttaa vanhaa rouvaa. No, minulle ja Nurkkajänikselle tuotti tuskin minkäänlaisia vaikeuksia noutaa yhdensortin ompeluseurakerho laivaan. Sitäpaitsi, vanhat leidit voisivat tuoda vaihtelua piraattielämäämme. Voisin vaikka oppia heiltä koruompelua tai virkkaamaan bikinit. Virkatut bikinit olisivat tosi nastat.

 

Sumu kieppui ympärillämme ja mukulakivikatu kapeni kapenemistaan. Meitä oli neuvottu kaksi kertaa väärään suuntaan, tai sitten sumu vain teki meille kepposiaan. Olimme kuitenkin nyt oikealla kadulla. Kärrykujan puolivälissä pitäisi näkyä oransseja lyhtyjä ja niiden alla sisäänkäynti etsimäämme hotelliin. 

Edestämme kuului äkkiä kovaäänistä huutoa ja tappelua, ilmassa lensi matkalaukku ja pian toinenkin. Pysähdyimme niille sijoillemme; näimme kuinka viisi tai kuusi mummoa tappeli hampaat irvessä keskellä kujannetta, seassa pari hotellin virka-asuun pukeutunutta työntekijää... Tappelijoiden yläpuolella oli oransseja lyhtyjä, ja näin kuinka yksi mummoista, harmaa puoliaasi (sillä oli ihmisen ruumis mutta aasin pää) nappasi suuren rapua esittävän kuparilaatan kannattimistaan ja mäiski sillä vastustajiaan niin että virkailijat katsoivat parhaaksi paeta takaisin sisätiloihin.

"... no niin, kamut, nyt töppöstä toisen eteen, kerätkää kimpsunne!" tuo harmaa olento huudahti ja kaikki lähtivät juoksemaan meitä kohti. "Pois alta, idiootit!" hän huusi minulle ja Nurkkajänikselle ja tuo kuuden (!) mummon letka ohitti meidät vauhdilla, matkalaukkujaan ja nyssäköitään raahaten.

 

Seurasimme. Nurkkajänis näytti varsin innostuneelta ja pirteältä. Minulle alkoi valjeta syy Peggyn arasteluun. Isoäiti oli ilmeisesti ensiluokan rettelöitsijä - ja varsin kovakuntoinen. Saimme juosta melkein täyttä vauhtia saavuttaaksemme mummoseurueen, mikä tapahtui satamalaiturilla. Olento, jonka uskoin aasinkorvista päätellen olevan Peggyn mummo, käännähti ympäri ja porasi silmänsä minun omiini. Rivi teräviä hampaita paljastui kun tuo vanha olento sihisi minulle kysymyksen: "Seuraatteko te meitä?" 

"Kyllä vain!" vastasi Nurkkajänis turvallisesti takaani nenä pitkällään kurkkien.

"Minä en ikinä maksa yöstä hotellissa, mikä kuhisee töyriäisiä ja muljakkeita."

"Emme me ole hotellin asialla!" minä vingahdin ja minua suututti hieman puolustuskannalle joutuminen.

"Piruako te sitten perässä kirmaatte."

"Oletan teidän olevan Peggyn isoäiti?" 

Mummot vilkuilivat toisiaan ja vaikuttivat varautuneilta ja epäileväisiltä.

"Saatanpa ollakin."

"Tervetuloa laivaan, teitä onkin jo odotettu..." mutisin ja viittasin kohti laivaani. 

"Mrrh... " murisi tuo häijyn näköinen olento, joka oli kyllä pukeutunut isoäidille sopivaan tummansiniseen samettipukuun, jonka hameen alta pursusi hienoavalkoista pitsiä, ja jonka päässä keikkui ruskea olkihattu, mutta jonka naama pelottaisi kenen tahansa sydämen hyppäämään kurkkuun.

 

Katsoin kuinka mummot asettuivat laivaan ilman tarvetta minkäänlaiseen opastukseen. He valtasivat kaikki tyhjät hytit tavaroineen ja saatuaan Peggyn vaisuna tarjoilemaa pullaa ja teetä (johon piti lorauttaa viskiä) he asettuivat kannelle puoliympyrään istumaan ja alkoivat virkkaamisen. Rauha laskeutui maailmaan - ja sumukin alkoi hälvetä. 

Irrottauduimme satamalaiturista ja suuntasimme kurssin vähin äänin kohti ulappaa. Minun vatsassani oli kummallinen tunne tulevista epämääräisistä yllätyksistä. Aavistin ompelureurojen alkavan, mutta millaisten ompeluseurojen...

 


 

Kommentit:

Ei kommentteja.