tausta%20grey-normal.jpg 

 

(Päivitys kännykästä aurinkoiselta hiekkarannalta:) Sillä välin kun Peggy on shoppaillut kapyysiin kaikenlaista syötäväksi kelpaavaa, olen seurannut jonkin aikaa Palmurannan ulkobaarissa notkuvien lomailijoiden huonoa käytöstä. Heitä on kaiken ikäisiä, mutta jokaista vaivaa jokin angsti. Sellainen tyytymättömyys omaan elämään, ja vikojen etsiminen kaikesta. Semmoinen viha paistaa kasvoissa läpi elämän, jos se on joskus vallannut mielen.

 

Ehkä sen aiheuttaa meissä kapinageeni, jota kuulin erään Kapkaupungin torin laidalla tapaamani piraattipapin kutsuvan ihmismielen ”vihan aariaksi”. Se on itsellänikin usein ainut liikkeelle paneva voimani, myönnän. Ihmisen kapinasta mutissut pappi oli istunut vihreällä, rikkinäisellä muovituolilla vanhan apinanleipäpuun juurella, piippua poltellen.

Vihan aaria soi päässä aina sinne kerran pesiydyttyään. Se saa mummon värjäämään hiuksensa vaaleanpunaisiksi ja pelaamaan rahansa, isoisän kaahaamaan moottoripyörällä ja naapurin tädin karkaamaan iäksi viidakkosafarille. Eno jättää parkkimaksut maksamatta, koska ei mielestään ole koskaan parkkeerannut minnekään. Vihan aariaa on pidetty yhteiskunnan kannalta yhtenä pahimmista mahdollisista helvetin vitsauksista, pahuuden runoutena ja lauluna. Mutta vihan aarioita ei laulata Lordi Hades, vihan aariat ovat vain osa ihmisen omaa selviytymistaistelua...” pappi oli puhunut hitaasti ja huolellisesti. Ympärillä oli istunut muitakin, mutta en ollut ollut varma, olivatko he kuuntelemassa pappia vai suojassa paahtavalta auringon paisteelta, kuten minäkin – odottelin silloin Nurkkajänistä ulos pelikapakasta. Olin tarkkaillut papin olemusta; käsissä oli tatuointeja ja korvassa roikkui kultainen rengas. Hän oli näyttänyt aivan hevibändin laulajalta, joka oli pukenut kaavun ylleen.

”Virret manalasta eivät ole mitään henkien ilmoille laulamia suuria veisuja, vaan ihmisen omaa vihan runoutta. Viha saa ehkä jonkun soittamaan pääkallomusiikkia rantakalliolla, mukiloimaan kätensä tuskasta kiljuen verille ja pauhaamaan ilmoille paineet omasta tyytymättömyydestä. - Mutta kärsimyksen määrää... sitä ei kuvaa huudon suuruus ja määrä.”

...kaikkein hiljaisinta laulua laulavat ne, jotka elävät todellisessa kärsimyksessä, jotka eivät saa ääntään kuuluville...” oli pappi selittänyt. ” - Sitä äänetöntä laulua ei kuule kukaan...”

Pappi oli ollut hetken hiljaa ja sytyttänyt piippunsa. Olin luullut hänen lopettaneen tarinointinsa. Mutta hetken piippua polteltuaan piraattipappi oli jatkanut hiljaista puhettaan, katsoen samalla työn kovettamia suonikkaita käsiään.

Pahuus hiipii hiljaa omaan elämään, se ei tule maailmaa kiroten; se lamauttaa ja estää tekemästä omalle surkeudelle yhtään mitään. Se polttaa mustalla pienellä liekillä sisältäpäin täysin äänettömästi, ja todellista  tuskaa on se, ettei sitä voi huutaa ääneen. Vaikka tahtoisi. Lordi Hadesin runoutta ei voi kuulla, sen vain tuntee sielussa...”

 

Lähden auttamaan Peggyä noiden painavien kookospähkinälaatikoiden kantamisessa. Sitten suuntaamme Barbadokselle.

 


Kommentit:

Hupulainen: Hui, tulin ihan kananlihalle.  :(