greenship-normal.jpg

 

Viimeinen kirjoitus.

 

Jos olisin eilen tiennyt, että kuolen tänään, olisin kirjoittanut lokiin enemmän; kaikesta siitä, mitä kaunista olen tällä matkalla nähnyt. Virtuaalikuoleman ero tavalliseen on, että pystyn kertomaan tähän lokiin miltä kuolema tuntuu. Mutta eihän koskaan voi tietää, milloin kuolee. Sitä ei voi myöskään siirtää, jos se osuu kohdalle. Sitä vain kuolee. Kirjailijakaan ei voi estää henkilön kuolemaa, jos se yksinkertaisesti tarinan edetessä tapahtuu. Luulen.

Lähdettyämme Coconutilla Bangkokista keskellä yötä, hienoisen myrskyn kourissa, tiesin sen olevan virhe. Silti lähdin. Ristiaallokko sai ulapalla laineet kohoamaan teräväharjanteisiksi vuoriksi, ja voisin kai sanoa hautaantuneeni tyrskyjen sekaan juhlavasti kuin faarao pyramidiinsa. Nurkkajänis oli jo alkumatkasta pukeutunut oranssiin pelastusliiviinsä, jonka naruihin se oli köyttänyt kiinni roikkumaan uuden pehmonallensa. Se oli vihainen. Minulle. Olin lähtenyt jäniksen mielestä ihan hölmöllä siirrolla liikkeelle, mutta sitä otti pattiin myös se, että se olisi halunnut vielä pelata maissa vähän pokeria.

Iso aalto putosi kuin taivaasta alakannelle ja sai laivan heilahtamaan. Minuuttien ajan se oli kallellaan, kunnes hörppäsi lisää vettä kuin ahne sammakko. Tiesin sen kaatuvan lopulta. Laskin Nurkkajäniksen pelastusveneeseen, mutta lähdin itse sen huudoista piittaamatta kapuamaan reelingin nurjaa puolta; se oli kohti taivasta. Minä en välittänyt ajatuksesta, joka huusi kuolemaa.

Coconut on minulle kaikki kaikessa; jos se uppoaisi, millään muulla maallisella asialla ei ollut mitään merkitystä.

Tunsin äkkiä Coconutin hengen vierelläni. Ihan kuin joinakin outoina hetkinä joskus aiemminkin. Kuin se olisi jokin elävä olento. Kuin se olisi tarttunut käteeni ja sanonut ettei ole mitään hätää. Olisimme yhtä.

Meteli ja ukkosen pauhu hävisivät, ja korviini kuului äkkiä vain kohinaa. Olin luullut, että kuollessani elämä vilisee silmissä kuin filminauha, mutta kuulin vain hiljaista pianon pimputusta ja tapailin jotakin säveltä mielessäni. Avasin silmäni nähdäkseni jotakin kaunista, vaan en nähnyt mitään. Suurin aistimus oli tuntea vihdoin se veret seisauttava tunnekuohu, jota olin metsästänyt seilaamalla laivallani ympäri maapalloa.

 

The End?

 


Kommentit:

Hupulainen: Hei, ei käy tämmöinen käänne!!!

Ninnu: Ihana kuolema!

Tina: Zici oli aina niiiin teatraalinen. Jos vain voisi, haluaisi varmaan kuolla vielä monta kertaa. Ja nauttisi siitä. Mutta silti; heti takas tänne laivaan. Jäi jutut kesken.

Hupulainen: Minä itkee tirautin jo. 

Haamuzici : Täällä kapteenien taivaassa sataa ja myrskyää koko ajan. Odotan sellaisessa isossa aulassa tietoa, kuuluuko sieluni tuhmien puolelle vai kilttien puolelle. Jonotusnumeroautomaatista (sellainen pronssinen veistos, jonka yläosasta hehkuu ja värisee hopeinen pallo) sain numeron 693. Täällä on kyllä viihdykettäkin; juuri oudolta savuscreeniltä katsoin Chaplinin mykkäelokuvaa. Tuli karmaiseva fiilis, aina kun jokin ilmavirta kävi, savuscreeni hajoili ja vääristi kuvaa. Hui. Mutta tarjoilu pelaa; sain juuri hopeatarjottimelta vanillacoffee jääjuomaa. - Joidenkin on mahdollista syntyä uudestaan! Jututin paria tyyppiä, jotka ovat olleet täällä useampaan kertaan.

Hupulainen: Jes, se oli hyvä uutinen! Totta mooses SÄ tulet sieltä takasin. Mikäs pahan kokonaan tappaisi... (Vitsi vitsi!)

neiti Aika: :D Toivottavasti nähdään pian. :)

HareMagazine: Kuka loikkaa pisimmälle kisa!